1918 – sotilasmusiikki vuonna nolla

 

Keväällä 1918 sotilassoittokunnat piti luoda melkein tyhjästä.

Ensimmäinen suomalainen sotilasmusiikkiopetus käynnistyi, kun savonlinnalainen kuoronjohtaja-kapellimestari Aatto Liljeström ehdotti Mannerheimille soittokuntien perustamista valkoiselle armeijalle.

Hakkapeliitan joulu -lehdessä 1939 julkaistussa lehdessä V. Tiusanen kertoo ajan mahtipontiseen tyyliin 15. helmikuussa 1918 Seinäjoella pidetystä tapaamisesta, jossa Mannerheim oli kysynyt Liljeströmiltä, mistä soittajat saataisiin. Tähän Liljeström oli vastannut ”koulutamme.” ”Entä soittimet?” ”Lainaamme Suomen kansalta ja nuotit kirjoitamme itse.”

Saatuaan Mannerheimilta siunauksen ehdotukselleen, Liljeström lähestyi Vaasassa siihen aikaan toiminutta Suomen Senaattia anomuksella, joka koski soittajakoulun tiloja:

Täten pyydän Suomen Senaatin määräystä, että Korsholman maanviljelysopisto luovutettaisiin sotilassoittokouluksi yhden kuukauden ajaksi, sekä soittajat tällä ajalla saisivat vapaan asunnon sekä ruuan sekä niille soittajille, jotka voivat antaa soitto-opetusta, palkka 10 mk päivältä. Samalla kehotetaan kaikkia soittajia, niin rintamalta kuin maaseudulta saapumaan yllämainittuun kouluun, josta lähetetään valmiit soittokunnat rintamalle ja pataljooniin.

 

Jean Sibeliuksen suosituskirje Aatto Liljeströmille vuodelta 1899. Liljeström oli toiminut sotilasmuusikkona 1. Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonassa ja johtanut myös työväen soittokuntia ja kuoroja. Liljeström oli opiskellut Helsingin musiikkiopistossa ja Helsingin orkesterikoulussa Sibeliuksen ohella myös Martin Wegeliuksen ja Adolf Leanderin johdolla. 

 

Helmikuusssa laaditun lehti-ilmoituksen kutsumana Korsholmaan alkoi ilmaantua soittajia eri puolilta maata. Opetus alkoi 1.3 ja koska sen ensisijainen tavoite oli luoda rintamasoittokuntia, se oli lähinnä orkesterien harjoittamista.

Kurssitettavaksi saapui sekä valmiita orkestereita että entisiä sotilassoittajia. Kaiken kaikkiaan toukokuun loppuun mennessä Maamiesopiston tiloissa koulutettiin lähes 500 soittajaa.

Kirjavat varusteet

Moni toi soittimensa tullessaan, mutta niitä saatiin myös takavarikoituina venäläisiltä joukoilta sekä lakkautetuista työväen soittokunnista. Ruotsista tuli myös erä soittimia. Tosin ne pysähtyivät aluksi Haaparantaan, sillä Ruotsin tulli piti niitä sotakieltotavarana. Lopulta 40 soitinlaatikkoa kuitenkin toimitettiin perille Korsholmaan.

Soittimia saatin myös sanomalehti-ilmoitusten ja edistysseuroille ja yhdistyksille lähetettyjen kirjeiden avulla. Opiston kansliapäällikkönä aluksi toiminut Väinö Virtanen muisteli näiden lahjoitussoitinten laatua Varsinais-Suomen vartio -lehdessä1922:

”Joukko vanhoja, vuosia sitten täysin palvelleina ylisille vanhuuden lepoon päästettyjä torvia, joista oman torvisepän tehtävänä oli koettaa saada joten kuten äänteleviä, kun niihin täysin keuhkoin puhaltelee.”

Opiston johto ryhmäkuvassa maaliskuussa 1918: Lenni Linnala, kuvassa vasemmalla, Aatto Liljeström, Primus Leppänen.

Soittimia takavarikoitiin myös tilaustyönä, kuten käy ilmi huhtikuun puolivälistä alkaen kansliapäällikkönä toimineen Primus Leppäsen kirjeestä Liljeströmille:

Saapuneiden joukossa on muuan soittokunnan johtaja Väinö Tuominen, ent. sotilas, joka haluaisi johtajaksi johonkin ryhmään, joka valmistuu lähtemään rintamalle. Mielestäni voisi hän yrittää täällä opettajana 10 mk:n palkalla. Ilmoitti muuten että Nokialla olisi saatavana TY:n hyvänlaiset torvet, minkä johdosta sähkötin sinne ja pyysin ne takavarikoimaan ja lähettämään tänne. Oulusta saapuneiden torvien joukossa oli paljon romua – osia poissa ym.

Arvid Nybergin johtama 5. Jääkärirykmentin soittokunta sai soittimensa kuvassa näkyvältä  Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoona 27:n soittokunnalta. 

Aarno Karimon suunnittelemassa soittajien hihamerkissä oli aluksi punaisella pohjalla kullanvärinen lyyra. Punainen hihamerkki aiheutti kuitenkin hämmennystä ja esiintymismatkoilla jopa vangitsemisia. Ylipäällikön käskyllä 24.3.1918 pohjaväri määrättiinkin vaihdettavaksi valkoiseksi. Yhtenäistä pukua ei ollut ja vaatetuksen hankkiminen yleensäkin oli toistuva puheenaihe.

Osaaminen oli vielä kirjavampaa

Soittajien osaaminen oli kirjavaa, mistä Virtanen myös mainitsee jo siteeratussa jutussaan Varsinais-Suomen vartio -lehdessä.

Soittajiksi saapuneissa oli luonnollisesti myös perin monenlaisella asteella olevaa väkeä. Niinpä saattoi sattua, että Karjalasta saakka taivalsi opistoon terhakka nuorukainen ilmoittaen ei kylläkään osaavansa torvea käsitellä, mutta kyllä selviytyvänsä harmoonista. Tarkemmin miehen musikaalisia taipumuksia tutkittaessa ilmeni kuitenkin, että instrumenttien nimet olivat hänellä hieman epäselviä, jolloin arveltiin hänen parhaiten palvelevan isänmaataan palaamalla takaisin kotipuoleen, leiritulen ääressä edelleenkin vetelemään haitaristaan ”halitulitaalaa”. 

Soittajien poliittisia taustoja pyrittiin selvittämään. Esimerkiksi Lapuanliikkeen johtajana myöhemmin kunnostautunut Vihtori Kosola arvioi Liljeströmille tämän tiedustelun johdosta soittajaehdokas Juho Aholaa:

Herra kapellimestarin sähkösanomaan vastaan: Puuseppä Juho Ahola on mahdoton Suomen sotaväkeen Syystä, että hän on vanha santarmikätyri ja muutoinkin kaikin puolin huono mies, Vihtori Kosola, Lapuan joukkue Pori.

Vihtori Kosolan tyrmäävä lausunto Juho Aholan sopivuudesta sotilassoittajaksi.

Opistolla soittajat jaettiin kuuteen noin 14 miehiseen ryhmään, joiden johtajat valittiin äänestyksellä. Monella heistä oli kokemusta autonomian ajoilta. Ryhmät koottiin usein saman kylän miehistä, mutta se ei Virtasen mielestä poistanut yhteisharjoituksiin liittyvää perushaastetta.

Mutta se ensimmäinen ääni ensimmäisessä yhteisharjoituksessa! Vain torvisoittoon täysin perehtynyt, joka tietää miten yksinkertaisella seitsikollakin voi huolimattomasti soittaen saada äänet, joiden kaikkien ääniopin lakien mukaan pitäisi sointua hyvin, vaikuttamaan kerrassaan epäinhimilliseltä, saataa aavistaa mitä tuntui kun sadan miehen voimalla sieltä ja täältä kokoon haalituilla torvilla puhallettiin vähän sitä ja tätä.

Yhteisharjoituksia ja nuottien kopiointia

Päivärutiini koostui soitto- ja marssiharjoituksista, joita piti jääkäriupseeri. Myös nuottien kopiointi vei runsaasti aikaa, sillä nuottiryhmän piti kopioida muodostettaville soittokunnille marssikirjat. Kussakin kirjassa oli keskimäärin 30 kappaletta – marsseja, isänmaallisia lauluja ja virsiä.

Jo maaliskuun 11. olivat ensimmäiset 30-35 miehiset soittokunnat valmiita rintamalle lähetettäväksi. Niistä yksi jäi Vaasaan ja yksi komennettiin Savonlinnaan, mistä se siirtyi Antrean, Muolaan, Heinjoen kautta Viipurin edustalle kolme päivää ennen sen valtausta.

Maaliskuun mittaan Liljeströmin kunto kuitenkin heikkeni ja hän joutui hoidettavaksi Punkaharjun parantolaan, josta hän johti koulua kirjeitse. Sijaiseksi asetettiin kapellimestari Lenni Linnala, joka kuvaa koulun arkirutiineja kirjeessään 28.3.1918 Liljeströmille.

I ryhmä. Johtaja Tuomi(Tuominen?) kontrollitunti salissa (klo) 10-11/II T.Jokipii 1-2/III M.Karhu 2-3/IV L.Wittick (veistosalissa aina)/V A.J.Rosendahl 4-5/VI Bergman 3-4

Määräystä odottava soittokunta harjoittelee salissa 9-10/(joka jo täyttää rintamalle menevän soittokunnan suhteen asetetut vaatimukset)/Kaikkien ryhmien yhteisharjoitus 6-8

Kullakin ryhmänjohtajalla on korkeintaan kahden kertainen septetti, joka on koottu yksiltä seuduilta tulleista soittajista. Hän on velvollinen a) käymään kappaleet yksitellen läpi jokaisen soittajan kanssa erikseen, b) valvottava, että harjoitusaika (9-11,1-3,6-8) käytetään soittamiseen ja harjoitellaan järkevästi, eivätkä soittajat harjoitusaikana saa poistua luvatta harjoitushuoneesta.

Kontrollituntien tarkoitus oli kehittää johtajia. Yhteisharjoitusten Linnala havaitsi puolestaan lisäävän tervettä kilpailua soittajien kesken. Hänkin pahoitteli kurssille saatujen soittajien kirjavaa tasoa.

Ketään ei pitäisi vastaanottaa opistoon ilman koesoittoa; heti saavuttua tehtävä. Nyt on asia vaikeampi auttaa, kun on tullut tehtyä sekin erehdys, että on otettu vasta-alkajia. Niitä olen tänään kuullut, ja vapautin ne joista ei lyhyellä ajalla voi soittajia saada.

Primus Leppänen raportoi puolestaan opistolle majoitettujen soittajien kasvaneista esiintymismääristä. Esimerkiksi huhtikuun toisella viikolla, kun Tampereelta alkoi tulla kaatuneita, pelkästään hautajaissoittoja oli 16.

Mikkelissä sijainneeseen Pääesikuntaan 5.5. lähetetyssä raportissa listataan valkoisen armeijan senhetkinen sotilasmusiikkihenkilöstö, 13 soittokuntaa ja 405 miestä, mihin sisältyvät myös siihen mennessä Korsholmassa koulutetut muusikot ja soittokunnat. Nämä eivät kuitenkaan jatkaneet rauhanajan kokoonpanoina:

Oulussa	40 miestä
Jyväskylässä	35 miestä
Savonlinnassa	30 miestä
II Jäägaripat Vaasa	35 miestä
IV Jäägaripat Savonlinna	35 miestä
Korsholmassa noin	70 miestä
Antrean rintam I pat	30 miestä
Antrean rintam III pat	25 miestä
Antrean rintam Ratsuväki	15 miestä
Helsinki Apostol	30 miestä
Pori ?	20 miestä
Turku Vasama	30 miestä
Wiipuri Vilgren	10 miestä

Opisto lopetti toimintansa 1.6.1918. Sitä ennen osallistuttiin vielä 16.5.1918 Helsingissä järjestettyyn voitonparaatiin.

 Primus Leppänen johtaa 16.5. paraatissa Helsingissä Korsholman opiston soittokuntaa.

Liljeström teki Pääesikunnalle esitykset 16 rauhanajan soittokunnan ja erillisen Sotilassoitto-opiston perustamisesta. Opistoon otettaisiin ’noin 14-15 -vuotiaita soitannollisilla lahjoilla varustettuja nuorukaisia joiden on suoritettava 2-vuotinen kurssi ja sen jälkeen sitouduttava palvelemaan sotaväen soittokunnissa vähintäin 3 vuotta’. Kokoonpanoksi hän ehdotti soittimistoa, johon vaskien lisäksi olisi kuulunut puupuhaltimet ja jopa saksofonit.

Kumpikaan esitys ei mennyt läpi. Varsinainen järjestäytynyt soitto-oppilaskoulutus teoria-aineineen aineineen käynnistyi vasta vuonna 1926.