Oheinen artikkeli on tätä blogia varten toimitettu ote FT Kari Ketolan tekeillä olevasta Hannes Konnon (1892-1942) elämäkerrasta. Helsingissä virolais-venäläiseen perheeseen syntynyt ja Venäjän armeijassa oppinsa saanut Konno oli sotilasmuusikko ja merkittävä suojeluskuntakapellimestari – mutta myös suurelle yleisölle tuntematon suomalaisen viihdemusiikin pioneeri. Konno sävelsi useita klassikoksi elämään jääneitä melodioita ja laati runsain mitoin sovituksia erityisesti torviseitsikolle. Konnon kuuluisimpia lauluja ovat Ruusuja hopeamaljassa, Arpiset haavat, Pihapihlaja ja jääkäreille omistettu instrumentaalimarssi Jää hyvästi isänmaa, joka paremmin tunnetaan sanoitettuna Taistojen tiellä -työväenlauluksi.
Konnon kasvualustana muusikoksi toimivat venäläiset Suomeen sijoitetut sotilassoittokunnat. Niiden toiminnasta on julkaistu Venäjällä viime aikoina runsaasti uutta tietoa, jonka varassa on nyt ensimmäistä kertaa mahdollista muodostaa yleiskuva sekä Suomessa 1900-luvun alussa toimineista soittokunnista että venäläisestä sotilasmusiikista laajemmin. Vaikka monet itsenäisen Suomen armeijan rakenteet ovat Saksasta tulleiden jääkärien tuomia, sotilasmusiikin perinteissä tuntuu myös vahva itäinen traditio.
Kari Ketola, Jussi-Pekka Aukia (toim.)
VENÄLÄINEN SOTILASSOITTO SUOMESSA AUTONOMIAN VIIMEISINÄ VUOSINA
Suomi oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa todellinen torvisoittokuntien maa, jossa toimi kolmenlaisia orkestereita: Keisarilliseen armeijaan kuuluvien venäläisten eli suomenmaalaisten (finljandskij) joukko-osastojen soittokunnat, Suomen suuriruhtinaskunnan oman sotaväen eli suomalaisten (finskij) joukko-osastojen soittokunnat ja suurimpana ryhmänä suomalaiset harrastelijapohjaiset ja enemmän ja vähemmän ammattimaiset siviilisoittokunnat.
Armeijan suomalaisten yksiköiden soittokunnat ja siviilisoittokunnat olivat monin tavoin tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Venäläisten yksiköiden soittokunnat olivat jonkin verran etäämmällä suomalaisten yhteistyöstä. Silti nekin olivat mukana suomalaisen torvisoiton kehityksessä ja omalta osaltaan vaikuttamassa suomalaisen yhteiskunnan yhteisöllisyyteen.
Venäläisarkistot kielimuurin takana: tutkimuksen haittoja
Suomessa on tutkittu varsin vähän venäläisten soittokuntien soittoa ja historiaa. Tietoa suomalaisten omien joukkojen soitosta on pidetty riittävänä ja venäläisen soiton tuntemus on jäänyt vähemmälle. Tutkimusta on aiemmin jarruttanut myös lähdemateriaalin vähäisyys ja puutteellisuus.
Itsenäisyyden alussa maahan ei ollut jäänyt kovinkaan paljon venäläisten joukko-osastojen arkistomateriaaleja, sillä joukot ottivat ne poistuessaan mukaansa. Osa palautettiin 1920-luvulla Tarton rauhansopimuksen jälkeen Neuvostoliittoon. Pieni määrä jäi Kansallisarkistoon, jossa ne muodostavat Venäläiset sotilasasiakirjat -kokoelman. Kaikki materiaali on kuitenkin venäjäksi, jota meillä ei enää yleisesti osata. Hyvän venäjän taidon harvinaistuminen tuntuu kaikessa suomalaisessa Venäjä-tutkimuksessa, jossa joudutaan yhä useammin tukeutumaan läntisiin aineistoihin ja siten myös niiden käsityksiin.
Vuoden 1991 vallankumouksen jälkeen Venäjällä tutkimus ja kiinnostus sotahistoriaan on kasvanut ja tutkimus on tarkentunut. Hyvänä esimerkkinä tästä on 2015 ilmestynyt Mihail Tshertokin laaja teos Venäjän sotilasmusiikki ensimmäisen maailmansodan aattona[1], joka muun muassa kokoaa laajasti niin sanotun Stackelbergin komission 1909 käynnistämän armeijan musiikkitoiminnan kokonaisselvityksen tietoja.[2] Vaikka näkökulmat saattavat joskus poiketa toisistaan, venäläisiä tutkijoita ja harrastelijoita kiinnostavat suurin piirtein samat asiat kuin suomalaisia sotahistorian ja sotilasmusiikin harrastajia. Siitä todistavat useat aihetta käsittelevät väitöskirjat ja artikkelit.
Oma uusi kokonaisuutensa on digitaalinen sotahistoriallinen materiaali. Venäläiset hakukoneet antavat linkkejä sivustoille, jotka kokoavat laajasti tietoa[3]. Niissä on perusaineistoa, joka olisi suotavaa saada luetuksi ja tiedoksi myös suomalaisin silmin. Suomen Kansallisarkistolla on kiitettävät ja pitkäaikaiset yhteydet venäläisiin kollegoihinsa ja eri arkistoihin, joiden hyödyntäminen on heidän kauttaan mahdollista.[4]
Venäläinen sotilassoitto Suomessa 1900-luvun alussa
Suomessa olleiden venäläisten soittokuntien sijoituspaikkoja on vaikea määritellä yksiselitteisesti, koska Suomeen sijoitettujen venäläisten sotilaiden määrä vaihteli vuosien mittaan muutamasta tuhannesta yli sataan tuhanteen. Suurimmillaan luku oli ensimmäisen maailmansodan aikana. Suomenmaalaisten eli venäläisten rykmenttien sijoituspaikat olivat lisäksi jatkuvassa muutostilassa. Vuosisadan alussa tapahtui suuri myllerrys, kun suomalaiset joukot lakkautettiin ja korvattiin venäläisillä 1901-1905. Pisimpään sinnitteli Suomen Kaarti Helsingissä, jonka soittokunta lakkautettiin viimeisten joukossa vuoden 1906 alussa.
Suuriruhtinaskunnan kansallisen asevelvollisuusarmeijan lakkauttamisen taustalla oli ensimmäisellä sortokaudella 12.7.1901 annettu uusi asevelvollisuuslaki, joka olisi muun muassa mahdollistanut suomalaisten asevelvollisten sijoittamisen venäläisiin yksiköihin minne hyvänsä keisarikunnan alueelle. Suomalaiset aloittivat vastareaktiona kutsuntalakot, jotka häiritsivät pahasti seuraavina vuosina toimitettujen kutsuntojen toteuttamista. Keisari antoi lopulta maaliskuussa 1905 julistuksen, jossa suomalaiset vapautettiin asevelvollisuudesta ja määrättiin sen sijasta maksamaan niin sanottuja sotilasmiljoonia.
Kansallisten yksiköiden lakkautuksen ansiosta suomalaiset – Venäjällä palvelleita upseereita lukuunottamatta – välttyivät joutumasta Japanin-sodan ja ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin. Asevelvollisuuslain ja kutsuntalakkojen vuosina 1901-1904 venäläiseen sotaväkeen joutumisen uhka toisaalta myös voimisti siirtolaisaaltoa Yhdysvaltoihin, joka oli käynnistynyt helmikuun manifestin seurauksena 1899.
Vuoden 1910 tienoilla venäläisiä soittokuntia oli ympäri Suomea ainakin 18 ja niiden soittajien määrä oli yli kahdeksansataa. Lukuun sisältyy koko soittajisto, vakinaiset, väliaikaiset ja määräaikaiset sekä soitto-oppilaat. Soittokunnat oli sijoitettu kenraalikuvernöörin neljään jalkaväkirykmenttiin, 12 Suomenmaalaiseen tarkk´ampujarykmenttiin, 20. Suomenmaalaiseen rakuunarykmenttiin ja Pietarin sotilaspiiriin kuuluvaan Sveaborgin linnoitustykistöön. Suomeen oli sijoitettu vain murto-osa Venäjän koko armeijan soittokunnista, sillä keisarikunnassa oli maailmansodan aattona Stackelbergin komission tietojen perusteella 600 soittokuntaa, joissa oli 18 000 soittajaa.[5]
Arvostettu mutta heikosti resursoitu
Venäläinen sotilassoitto oli 1900-luvun vaihteessa murroskohdassa, jossa juopa sen nauttiman arvostuksen ja toisaalta sen organisoinnin ja sille annettujen resurssien välillä oli leveä.
Yleisesti Venäjällä oli 1900-luvun alussa ja ennen sitä tapana kiitellä sotilasmusiikin ansioita ja merkitystä sotilaselämässä ja sodankäynnissä. Armeijassa oltiin sitä mieltä, että musiikilla oli kannustava vaikutus sotilaisiin. Kunnioittava asenne näkyi myös aiemmin kirjoitetuissa katsauksissa.
Soittokuntien työn suuresta arvostuksesta kertoo esimerkiksi generalissimus Aleksandr Suvorovin suuhun pantu ja paljon siteerattu lause: armeijan menestykselle musiikki on tarpeellinen ja hyödyllinen, ja sen pitää olla mahdollisimman kovaäänistä. Suvorov oli Venäjän kuuluisimpia sotapäälliköitä ja hänen varsinainen ansionsa oli siinä, että hän ei koskaan hävinnyt taistelua. Myös Napoleonin väitettiin todenneen, että hänen suuren armeijansa tuhosi “Venäjän pakkaset ja venäläinen sotilasmusiikki!”
1900-luvun vaihteessa sotilasmusiikkia pidettiin edelleen tärkeänä sotilaan isänmaallisessa ja moraalisessa kasvatuksessa ja se liittyi myös olennaisesti sotilaiden jokapäiväiseen elämään.[6] Nähtiin myös, että sotilasmusiikki edisti myös koko Venäjän musiikkikulttuuria. Esimerkkeinä mainittiin ansioituneita upseeri-säveltäjiä, kuten Nikolai Rimski-Korsakov, Cesar Cui, Modest Musorgski ja Aleksei Lvov. Marssit ja joukko-osastojen laulut kertoivat armeijan kunniakkaista voitoista, antoivat sotilaallisille perinteille erityistä henkevyyttä ja kannustivat urotöihin.
Erikseen mainittiin joukko-osastojen soitto-oppilaat ja sotaväen musiikkiharrastus – kuten balalaikan ja harmonikan soitto ja laulu – sekä musiikkikasvatus, jolla orkesterit saivat jälkikasvua ja jolla oli merkittävä sosiaalinen vaikutus. Soitto-oppilaiksi otettiin köyhien perheiden lapsia ja orpoja, jotka saivat koulutuksen joukko-osaston kustannuksella. Täysi-ikäisiksi tulon jälkeen heillä oli myös mahdollisuus jatkaa vakituisina soittajina. Sotilasmusiikkia ja sen ansioita puolsi myös sen myönteinen vaikutus joukko-osastojen sijoituspaikkojen asukkaiden mielialaan ja suhtautumiseen.
Sotilasmusiikin tasosta kannettiin toisaalta myös huolta, joka ei koskenut vain sotilaita, vaan kysymys oli laajempi. Sotilassoittokuntien merkityksen koko kansalle puki sanoiksi arvovaltainen kirjoittaja, Stackelbergin komiteassakin vaikuttanut ratsumestari Grigori Nikolajevits Zubov Venäjän Musiikkilehdessä vuonna 1904. Samansuuntaisia ajatuksia esitettiin muuallakin lehdistössä.[7]
“Sotilasorkesterit ovat kaikkein eniten vaikuttaneet yleiseen, koko Venäjän musiikkikulttuuriin ja tietoisuuteen musiikista, koska soittokunnat ovat olleet lähes ainoa kansaa lähellä oleva orkesteri. Sadat tuhannet valikoituneet nuoret ovat vuosi vuodelta astuneet palvelukseen joukko-osastoihin ja miljoonat kansalaisemme ovat olleet eri tilaisuuksissa ja juhlissa, joissa sotilassoittokuntien musiikki on ollut perinteisesti kaikkien rakastamaa. Suuri osa kansasta ei koskaan eläessään kuule mitään muuta musiikkia. Sen vuoksi huolenpito sotilasorkestereiden tasosta ja tilasta on huolenpitoa kansan musiikillisen tietoisuuden oikeasta kehityksestä.”
Sama ajatus sotilasorkestereiden tärkeydestä koko maan musiikkikulttuurille pätee myös suuriruhtinaanmaan torvisoittoon 1800-1900-luku vaihteessa – tietenkin soveltuvin osin. Suomessa mittakaava oli vaatimattomampi ja torvisoittokunnat olivat siviiliorkestereita vuoden 1901 jälkeen.
Japanin-sodan soittajasankarit
Venäjän ja Japanin 1904-1905 käymää Venäjän kannalta katastrofaalisen epäonnista sotaa on sanottu ensimmäiseksi moderniksi sodaksi. Ainakin sotilasorkesterien tehtävät olivat tuolloin jo muuttuneet teknologisen kehityksen myötä, eivätkä soittajat enää juuri osallistuneet taistelutehtäviin. Kuitenkin edelleen kerrottiin legendoja, joissa soittajat olivat sankareina osallistuneet ankariin taisteluihin ja vaikuttaneet niiden menestykseen.
Yksi tällainen Venäjän-Japanin sodan legenda koski helmikuussa 1905 käytyö ja pitkään kestänyttä Mukdenin taistelua tilanteessa, jossa lähes kaikki venäläiset sotilaat olivat jo kaatuneet. Japanilaiset olivat aloittamassa voitonjuhlaa, kun kukkuloiden takaa alkoi yhtäkkiä kuulua soittoa. Näkyviin ilmestyi marssiva sotilasosasto kimmeltävine vaskitorvineen. Hämmentyneet japanilaiset luulivat, että tulossa on tuoreita venäläisiä joukkoja ja perääntyivät paniikissa. Tulossa olikin vain sotilassoittokunta kärjessään kapellimestari Ilja Shatrov. Tarinassa toteutui toinen marsalkka Suvorovin suuhun pantu lentävä lause: Musiikki kaksin- ja kolminkertaistaa armeijan![8]
Todellisuus oli kuitenkin ollut tarinaa karumpi: Mokshanskin jalkaväkirykmentti suojasi Mukdenissa armeijan vetäytymistä ja kriittisenä hetkenä, kun ammukset alkoivat olla lopuillaan, eversti Pavel Pobyvanets käski: Lippu ja soittokunta – eteenpäin! Kapellimestari Shatrov komensi kyllä soitettavaksi taistelumarssia ja seuraamaan lippua.
Tarinan vuonna 1909 julkaistussa propagandaversiossa ei kuitenkaan kerrottu, että perässä tuleva rykmentti joutui pistintaisteluun murtaessaan piirityksen. Sen hinta oli kova, sillä taistelujen jälkeen rykmentin komentaja oli kaatunut ja 4000 miehestä oli hengissä vain 700. Orkesterin 61 soittajasta oli selvinnyt vain seitsemän. Kaikki soittajat saivat Pyhän Yrjön ristin, kapellimestari Shatrov Pyhän Stanislauksen kunniamerkin miekkojen kera ja orkesteri hopeisen torven. Sodan päätyttyä rykmentti jäi vielä vuodeksi Mantšuriaan, missä Shatrov sävelsi iki-ihanan torvisoittokuntavalssinsa Mandshurian kukkuloilla kaatuneiden aseveljiensä muistoksi.[9]
Soittokuntien vakinaisuus ja ulkopuoliset keikat
Noin puolet Venäjän armeijan soittokunnista oli vakinaisia eli niiden rahoitus tuli suoraan armeijan budjetista, mikä oli soittokunnan toiminnalle ratkaisevan tärkeää,[10] sillä vakinaisen statuksen puuttumisen materiaaliset vaikutukset saattoivat olla kohtalokkaita. Esimerkiksi kahdentoista suomenmaalaisen tarkk´ampujarykmentin vuonna 1910 antamissa raporteissa 8.-11. rykmenttien ei-vakinaiset soittokunnat valittivat asemansa aiheuttamista ongelmista ja totesivat vakinaisuuden olevan välttämätön edellytys tilanteensa paranemiseen.[11]
Kummallekin ryhmälle tärkeitä – ja ei-vakinaisille vielä ratkaisevammin tärkeitä – olivat ulkopuoliset keikat. Suomessa kilpailu keikoista oli kuitenkin jatkuvasti kiristynyt poliittisen tilanteen muuttumisen myötä. Hannes Konnon aikana 1900-luvun alussa suomenmaalaiset soittokunnat soittivat kasarmin ulkopuolisia keikkoja entistä vähemmän ja niiden sijasta soittamaan tilattiin suomalaisia harrastelijasoittokuntia. Vähenemisen syyksi mainittiin kiristynyt suhde väestöön suomalaisten sotilassoittokuntien lakkauttamisen vuoksi.
Toki oli orkestereita, jotka saivat vuoden 1909 jälkeenkin lisäansioita soitollaan. Esimerkiksi Viipurissa toimineen 7. Suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin vakinainen soittokunta onnistui kilpailemaan suomalaisten kanssa keikoista. Tosin senkin keikka-ansiot olivat puolittuneet vuoden 1909 380 ruplasta vuoden 1910 160 ruplaan. Syyksi raportoitiin äärimmäisen kiristynyt poliittinen tilanne suomalaisten kanssa.[12] Arvoitukseksi jää, miten toinen viipurilainen rykmentti, 8. Suomenmaalainen onnistui hankkimaan lisäansioita 500 ruplaa vuodessa.[13]
Soittokuntien laatimien virallisten raporttien mukaan olot saattoivat olla varsin karuja eivätkä kovinkaan musisointiin kannustavia. Vaasaan sijoitetun 9. Suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin Stackelbergin komitealle antamassa katsauksessa kerrotaan, miten soittokunta oli tullut Vaasaan – eli silloiseen Nikolainkaupunkiin – rykmentin mukana heinäkuussa 1910. Silloin se oli ollut hyvässä vedossa asiansa osaavan kapellimestari David Moisejevits Petshnikovin alaisena.
Soittokuntaa ei ollut vakinaistettu eikä sillä siis ollut korvamerkittyä rahoitusta. Edellisessä sijoituspaikassa Voronezhissa keikoilla oli kuitenkin voinut ansaita hyvät rahat, ja kapellimestari ja muusikot olivat olleet tyytyväisiä. Vaasassa taas ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia lisäansioihin ja soittokunta alkoi vähitellen näivettyä. Kapellimestari erosi, vapaaehtoiset soittajat lähtivät eivätkä oppilaat, jotka olivat tuotu Voronezhista, halunneet jäädä Vaasaan. Yksi on jo karannut ja muut suunnittelevat lähtöä.
Juuri ennen Suomeen lähtöä uudestaan muodostetulla rykmentillä ei ollut myöskään rahaa soittokuntansa ylläpitoon. Raja-alueelle, missä ei ole mahdollista ansaita, ei voi palkata ketään pikkurahalla eikä edes suurella rahalla sinne jokainen lähde, raportissa todettiin.
Soittokunnan toimimattomuuden takia kansallishymnin soittaminen aamuisin jouduttiin perumaan, komentaja pahoittelee. Se oli ainoa viihdytys, joka oli parantanut mielialaa vieraan väestön keskellä. Ja sekin oli nyt poissa. Ei ollut ihme, että yleinen masennus oli vallalla ja elämä alakuloista: ei ollut mitään muuta kuin palvelus ja päivärutiinit. Päällystö ymmärsi kyllä musiikin ja soittokunnan merkityksen, eikä olisi halunnut luopua siitä. Mutta kun soittokunta ei ollut vakinainen, niin ilman rahaa ei ylläpito onnistunut.[14]
Soiton taso ja kapellimestarit
Vuosina 1894 – 1918 Pietarissa ilmestynyt arvostettu Venäjän musiikkilehti[15] seurasi tarkkaan sotilasmusiikin kehitystä ja tilaa. Sen sivuilla julkaistiin yksityiskohtaisia kuvauksia 1800-1900-luvun vaihteen sotilasmusiikin arjesta. Esimerkiksi kirjoittelun sävystä käy kaksi kirjoitusta vuosilta 1899 ja 1903-1904, joissa kuvataan Venäjän sotilasmusiikin ongelmia lähes identtisellä tavalla. Kaikesta yleisestä arvostuksesta ja kunnioituksesta huolimatta jotain tuntui olevan vialla.
Vuonna 1899 säveltäjä ja kapellimestari Mihail Vladimirov[16] kirjoitti sapekkaan arvion venäläisen sotilasmusiikin tilasta.[17] Vladimirovin kaunistelemattoman tekstin mukaan sotilasmusiikki oli Venäjällä kehityksensä alimmalla tasolla
Neljänsadan vakinaisen soittokunnan joukossa on parikymmentä kunnollista orkesteria. Näistä on vain viisi sellaisia, jotka voisi päästää kilpailemaan ulkomaalaisten soittokuntien kanssa – vaikka tuskin ne voittaisivat.
Yksinkertaisesti Venäjällä ei ole hyvää sotilasmusiikkia. Kapellimestareille ei ole pääsyvaatimuksia, mikä näkyy heidän osaamisessaan, eikä konservatorioissa ole sotilaskapellimestarien koulutusta. Konservatorion läpäisseet tuntevat kyllä teorian, mutta eivät käytännön johtamista.
Ei myöskään ole keskushallintoa, eikä rykmenttien musiikkikysymyksiä käsitellä keskitetysti missään. Virkoja ei ole vakinaistettu, eikä kapellimestarien ja muusikoiden etuja ja oikeuksia ole määritelty. Joskus soittajien valinnan tekee musiikkia tuntematon rykmentin adjutantti, eikä kapellimestari. Myöskään ei ole sotilasmusiikin aikakauslehteä eikä sotilasmusiikin koulutuslaitoksia eikä ylitarkastajaa, joka seuraisi maan tilannetta ja tekisi parannusehdotuksia.
Yli 360 joukko-osastolla ei ole vakinaista soittokuntaa, joten niiden soittokunnat ovat riippuvaisia rykmentin kulloisenkin päällystön osoittamasta kiinnostuksesta. Kapellimestarit ovat komentajien suojeluksessa ja heidän päähänpistojen armoilla, ja orkesterien johtoon valikoituu henkilöitä, jotka eivät mitään osaa ja ovat vajavaisia tiedoiltaan. Joskus jopa todistukset voivat olla väärennettyjä.
Pietarissa asiat ovat paremmin, sillä siellä kaartin orkestereissa on osaavia ja vastuuntuntoisia kapellimestareita, jotka saavat varoja riittävästi toimintaansa. Provinsseissa on huonommin: mitä kauempana ollaan suurista keskuksista, sitä heikommin ovat asiat. Sama koskee soittajia, joita on vaikea saada. Soittajiksi päätyy lähinnä niitä, joista ei ole sotilaiksi.
Vuosina 1903 -1904 Musiikkilehdessä julkaistiin ensin artikkelisarjana ja myöhemmin kirjana katsaus Orkesterin soittajat [18], jossa pohdiskeltiin ammattimuusikon näkökulmasta sotilassoiton tilaa venäläisissä varuskunnissa. Kirjoituksen oli laatinut musiikkilehden pysyvä avustaja, ammattimuusikko, pasunisti, kriitikko, kirjailija, musiikinopettaja ja musiikkitieteilijä Ivan Vasiljevitsh Lipajev (1865-1942). Hän oli 1890-luvun alussa perustanut Venäjän ensimmäisen vaskikvartetin, ja häntä pidettiin ansiokkaana alansa tuntijana.
Lipajev antaa hyvän yleiskuvan armeijan soittokuntien käytännön elämästä, sen rutiineista ja tavoista harjoittaa orkesteria. Hän kuvaa myös soittajien ja varuskuntakaupungin asukkaiden välistä kiinnostavaa suhdetta, joka vaikutti osaltaan siihen, miten ohjelmisto muotoutui ja kuka siitä lopulta määräsi. Lipajevin teksteissään maalailema kuva ei pätenyt jokaiseen varuskuntakaupunkiin, vaan siitä oli tietenkin runsaasti poikkeuksia. Esimerkiksi Helsinkiin sijoitetuissa venäläissoittokunnissa asiat olivat ilmeisesti keskimääräistä paremmin.
Keskeisenä ongelmana oli, Lipajevkin huomauttaa, että rykmenttien ei-vakinaisilla orkestereilla ei ollut ohjesääntöä eikä omaa budjettia. Ne oli perustettu sattumanvaraisesti, jos rykmentin komentajalla ja upseereilla oli siihen kiinnostusta ja mahdollisuuksia. Orkesterin asemaa ei aina auttanut edes ajalle tyypillinen sanonta Soittokunta on rykmentin käyntikortti.
Kapellimestarin asema oli ratkaiseva mutta ei kehuttava.
Kapellimestari kuuluu alipäällystöön ja sen vuoksi hän ei pysty tekemään itseään koskevia päätöksiä juuri missään asiassa. Sotilaallisissa kysymyksissä se on ymmärrettävää, mutta totta kai kapellimestaria häiritsee, että kaikki pyrkivät rykmentissä antamaan ohjeita musiikin sisältöön ja esittämiseen.
Rykmentin käytännön asioita hoitava adjutantti saattaa olla jonkin verran perillä musiikista ja tuntea velvollisuudekseen puuttua soitettavaan ohjelmistoon. Mutta myös muut tahot haluavat sorkkia sitä. Rykmentin upseerit esittävät omia toivomuksiaan ja mieltymyksiään kapellimestarille, ja saman tekevät rykmentit arvoisat daamit! Toiveita riittää, kun vielä varuskuntakaupungin asukkaatkin esittävät kapellimestarille toiveitaan. Vaikka näin ei onneksi tapahdu pääkaupungissa Pietarissa usein, provinsseissa niin käy lähes aina.
Jos kapellimestarin kaikki tehtävät kiteyttää, niin hänen pitää opettaa soittajia, sovittaa ja johtaa hyviä soittokappaleita, olla mieliksi rykmentin naisille ja torikauppiaille ja kaiken lisäksi vielä hankkia tuloja rykmentille, itselleen ja soittajille! Ei ole ihme, jos voimia ei aina tunnu riittävän!
Kapellimestarin varsinainen murheenkryyni on nuotisto. Rahoja nuottien hankkimiseen ei juurikaan heru, joten kaikki nuotit on kirjoitettava itse. Suurin osa kapellimestarin ajasta kuluu sen vuoksi ohjelmiston rakentamiseen ja nuottien kirjoittamiseen.
Kaikista näistä syistä ammattitaitoiset muusikot eivät yleensä ryhdy sotilaskapellimestareiksi, varsinkin kun palkka ja edut ovat huonot. Heillä ei myöskään ole eläkekassaa eikä sairauskorvauksia.
Soitto-oppilaan koulutus ja uraputki
Rykmenteissä suhtauduttiin Stackelbergin komission saamien raporttien perusteella soitto-oppilaisiin yhtenäisesti arvostaen: he olivat ensiarvoisen tärkeitä soittokunnan jatkuvuudelle. Ilmeisen kaunistellut raportit kertovat, miten rykmentin koulutuksessa kiinnitettiin huomiota siihen, kuka valvoi nuoria soitto-oppilaita ja vastasi heidän koulutuksestaan ja miten heidän harjoitus- ja oleskelutilansa oli järjestetty.[19]
Soitto-oppilaiden todellinen tilanne oli kuitenkin ilmeisen hankala, toisin kuin raporteissa kerrotaan. Musiikin taso oli alkanut laskea ja samalla soitto-oppilaita karkasi suurin joukoin. Stackelbergin komissio teki soitto-oppilaiden paon estämiseksi aloitteen, jonka mukaan joukko-osastoihin lähetettiin listat karkureista ja kiinni saadut palautettiin. Komissio teki usein ehdotuksia, mutta niitä ei aina toteutettu.[20]
Sotilassoittajien koulutusta koskevissa lehtikirjoituksissa todettiin yhteneväisesti muusikkojen koulutuksen vähäisyys ja puutteet. Ristiriita oli siinä, että soittajille ei ollut musiikkioppilaitoksia, vaan he saivat rykmenteissä soitto-oppinsa eri tavoin ja eri tasoisesti. Ainoa poikkeus oli Nikolai Rimski-Korsakovin perustama Baltian laivaston koulu, joka sekin koki suuria muutoksia Rimski-Korsakovin jätettyä laitoksen 1884. Uusien musikanttien tarve oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä koulu pystyi kasvattamaan. Vuodesta 1895 aina maailmansodan alkamiseen saakka Baltian laivaston koulusta koulusta valmistui vain 187 soittajaa eli noin kymmenen soittajaa vuodessa. Koulun opetuksen ja opettajien tasoa kyllä kiitettiin.
Myös Lipajev piti sotilassoittajien koulutusta tärkeänä, mutta arvioi opetuksen senhetkisen laadun heikoksi. Soitto-oppilaita tarvitaan soittokunnissa kipeästi, Lipajev toisti käsitykset analyysissaan: Soitto-oppilaat ovat olennaisia orkesterin jäseniä myös sen tulevaisuuden kannalta. Heidän koulutukseensa panostetaan, mutta miten, on eri asia.[21]
Kapellimestarin tehtäviin kuuluivat sekä soittokoulutus että erityisesti huolehtiminen uusien soittajien hyvinvoinnista ja edistyksestä. Vanha perinne oli, että kouluttajina olivat kapellimestari tai vanhemmat soittajat, mutta siinä ei ole Lipajevin mukaan mitään mieltä, koska he eivät ole pedagogisesti päteviä opettajia.
Soitto-oppilaiden koulutus rykmenteissä oli vajavaista. Kapellimestari ja hänen apulaisensa saattavat olla hyviä musiikin esittäjiä ja soittajia, mutta eivät ollenkaan kunnollisia soittimien opettajina! Opettajaksi pitää syntyä tai kouluttautua! Parasta olisi, jos voitaisiin perustaa erillinen koulutusosasto, josta tulisi jo valmiita soittajia, kirjoittaja ehdottaa.
Lipajevin käsitys nuorten soitto-oppilaiden opetuksesta kertoo osaltaan myös Hanneksen kokemuksista. Hanneksen opiskelua kasarmilla voi arvioida ja kuvitella Lipajevin seikkaperäisestä kuvauksesta, millaista oli vuosisadan alussa käytännön opetus joukko-osastossa ja millaisen ensikosketuksen nuori soittaja sai armeijaan tullessaan musiikkiin ja soittimen hallintaan.
Keskenkasvuiset oppilaat värvätään jo pikkupoikina ja kun he tulevat joukko-osastoon, niin käteen annetaan soitin. Kapellimestari ei ehdi ottaa osaa pikkupojan opetukseen ja sen vuoksi opettajaksi määrätään joku sotilassoittaja. Tämä neuvoo otteet soittimeen, lyö jalalla lattiaan rytmiä ja pistää oppilaankin lyömään. Sitten soitetaan skaaloja ja ja sen jälkeen aletaan saman tien käydä oppilaan kanssa läpi erilaisia marsseja, polkkia, galoppeja ja potpureita.
Uusien soittajien päiväohjelmaa Lipajev maalaili värikkäästi:
Rykmenttien orkestereissa kaikki uudet musikantit ovat velvollisia menemään ns. Kouluun. Se on harjoitustila, johon pikku sotilas katoaa joka aamu kello 9-12. Täyteen ahdetussa salissa hänen ympärillään soittavat soittokunnan kaikki soittajat, 30-40 musikanttia, kuka klarinetilla aariaa, kuka baritonilla romanssia. Joku soittaa kornettia, joku huilua! Voi vain kuvitella, millainen kaaos on nuoren soittajan päässä. Voiko tässä mitään oikeasti kuulla, soittaa jotain järkevää tai ymmärtää omaa soittoaan? Oppilaan terveys on vaarassa, sekä ruumiillinen että henkinen.
Lipajev kuvaa soitto-oppilaan jatkokoulutusta ja sotilasmuusikon uraa kokonaisuudessaan masentavasti ja inhorealistisesti. Esimerkkinä hän käyttää talonpoika Ivanovia, joka on saanut päätökseen sotilaskoulutuksen ja jolla on edessään tarjolla sotilasmuusikon ura, koska hänellä on hyvät fyysiset edellytykset soittajaksi:
“Hän on vanttera nuorukainen, rinta rottingilla ja hänellä on täyteläiset huulet. Kun hänet viedään kuuluisaan Kouluun, niin äänet ovat halkaista hänen kallonsa. Korvissa soi jatkuva räminä ja melu. Hän puhaltaa soittimeensa muiden mukana ja painelee yhtä ja toista venttiiliä.
Ratkaisematta jää kuitenkin olennainen kysymys: Syttyykö hänen syvimmässään edes yksi musiikinrakkauden kipinä? Ymmärtääkö hän edes suurin piirtein, mitä on kirjoitettujen nuottien takana? Valitettavasti hänellä ei ole aikaa siihen perehtyä. Musiikkiin ei ehdi paneutua, koska yhtenä päivänä hän joutuu palelemaan orkesterinsa kanssa luistinradalla, toisena päivänä soittamaan upseerikerhon tunkkaisessa ilmapiirissä, missä tanssijat puristavat hien pintaan, ja kolmantena päivänä olla keikalla latotansseissa – ja niin edelleen.
Ne olosuhteet, joissa meillä Venäjällä on tapana opettaa sotilassoittajia, eivät koskaan voi kannustaa eivätkä koskaan tule kannustamaan sotilasta musiikin harjoittamiseen tai kunnioittamaan itse ammattia. Siinä on syy, miksi palveluksensa päättävä sotilas pyrkii mahdollisimman nopeasti unohtamaan vuodet, jolloin hän musisioi sotilasorkesterissa.”[22]
Venäläisen sotilasmusiikin uudistamishankkeet[23]
Venäjän sotilasmusiikin heikkoon tilaan oli kiinnitetty huomiota sekä käytännön että korkeimmalla tasolla. Parannuksia oli kuitenkin vaikea saada toteutetuksi. Olennaista oli viedä asia venäläisen toimintamallin mukaisesti mahdollisimman korkealle tasolle, jotta olisi paremmat mahdollisuudet ehdotuksen toteuttamiseen.
Näin teki keisarin henkivartiokaartin evp. eversti Aleksander Aleksandrovitsh Bers, joka puuttui aktiivisesti sotilasorkestereiden tason nostamiseen. Vuonna 1898 hän laati asiasta muistion leskikeisarinna Maria Feodorovnalle, jonka puoliso, edellinen keisari Aleksanteri III, oli tullut tunnetuksi torvisoiton ystävänä. Keisarivainaja oli kunnostautunut jopa baritoninsoittajana. Nyt vedottiin hänen mieltymyksiinsä ja muistoonsa.[24]
Bersin muistio huipentui ehdotukseen komission perustamisesta – josta nykykielellä käytettäisiin ilmaisua komitea – selvittämään taustoja ja tekemään ehdotuksia Kaartin orkestereiden soiton parantamiseksi. Ehdotusta tutkailtiin yli kymmenen vuotta, kunnes muistio saatiin lopulta luovutettua keisari Nikolai II:n käsiin. Hän katsoi sotilassoiton siinä määrin arvokkaaksi, että määräsi 9.9.1909 perustettavaksi Komission armeijan ja laivaston musiikin parantamiseksi.
Keisarin nimittämän komission tehtävä ei koskenut vain kaartin soittokuntia, kuten Bersin ehdotuksessa, vaan se laajeni koskemaan koko armeijaa ja laivastoa. Komission johtoon määrättiin Hoviorkesterin päällikkö, kenraaliluutnantti ja paroni Konstantin Karlovitsh Stackelberg (1848 – 1925), jonka takia se tunnetaan Stackelbergin komissiona. Äärimmäisen arvovaltaisessa lautakunnassa toimi vuosien varrella parikymmentä jäsentä, toinen toistaan korkeampia sotilaita ja dignitäärejä. [25]
Suomalaisia eniten kiinnostava komission jäsen oli sen sihteerinä, siis varsin keskeisessä tehtävässä, toiminut Otto von Freymann, venäläisittäin Otto Rudolfovitsh. Hän oli ollut vuosina 1884-1903 Haminan kadettikoulun opettajana ja sai vapautuksen kenraalimajurina sotilaspalveluksesta vuonna 1905.
Otto Rudolfovitsh oli toiminut vuosina 1900-1903 keisarin nimittämän armeijan ja merivoimien soittokuntien uudelleenorganisointia käsittelevän komitean sihteerinä, ja oli tehnyt komitean jäsenenä 1904 muistion sotaministeri Kuropatkinille armeijamusiikin tilasta. Raportissa ehdotetut uudistukset kuitenkin jäädytettiin Japanin sodan vuoksi. Samassa yhteydessä Freymann oli koonnut Venäjän armeijan lähes kaikkien joukko-osastojen kunniamarssit neliosaiseen teokseen, joka ilmestyi Pietarissa 1903. Myöhemmin vastaitsenäistyneessä Suomessa Freymann oli jälleen mukana asiantuntijana, kun maan saksalaissyntyiselle kuninkaalle ja valtion uudelle omalle armeijalle rakennettiin soittokuntia ja etsittiin kunniamarsseja.
Dignitäärien Stackelbergin Komissio
Stackelbergin komissio perustettiin syyskuussa 1909 ja seuraavan vuoden tammikuussa sen ensimmäisiä toimia oli saada yhteys Freymanniin. Tammikuun lopulla hänet löydettiin Helsingistä, missä hän asui Annankatu 21:ssä. Aikaisempien ansioittensa vuoksi Freymann nimitettiin komission jäseneksi ja sihteeriksi, ja komission työ käynnistyi hänen aiemmin laatimansa muistion pohjalta.
Komission tehtävänä oli tutustua perusteellisesti armeijan ja laivaston musiikin tilaan ja kerätä joukko-osastoilta tiedot orkestereista ja muista musiikkiin liittyvistä seikoista. Sen lisäksi tarvittiin ehdotus toimenpiteistä musiikin parantamiseksi. Armeijan ja laivaston musiikkitoiminta ja korkein johto oli määriteltävä. Keisari tulisi vahvistamaan työn tulokset.
Komissio piti kiistattomana sotilasmusiikin tärkeyttä ja sen vaikutusta hengen kohottamiseen. Sen mielestä musiikki vaikuttaa rikastuttavasti sekä joukkoihin että paikalliseen väestöön. Sotilasmusiikkia on kehiteltävä, koska se on joukkojen lähes ainoa viihteellinen ajanviete. Se ei ole vain toivottavaa, vaan välttämätöntä, komissio katsoi.[26]Komission arvovallasta kertoo, että sen raporttipyyntöihin myös vastattiin rykmenteissä ja soittokunnissa varsin yksityiskohtaisesti.
Aktiivista vaihetta kesti kolme vuotta, ja komissio ahkeroi ja piti kokouksia pari kertaa kuukaudessa. Yhteensä se ehti pitää 49 kokousta. Maailmansodan syttyminen kuitenkin hidastutti työtä. Vuonna 1915 Freymannin Annakadun kodissa etsittiin komission kumileimasinta – se oli venäläisen byrokratian ikoninen elementti – ja vielä seuraavana vuonna Freymann ja Stackelberg olivat kirjeenvaihdossa. Lopullisesti komission toiminta päättyi vuoden 1917 alussa.
Viimeinen arkistomerkintä komission toiminnasta tehtiin 4.1.1917. Siinä todettiin, että Komissioon oli palautettu leimasin, joka oli löytynyt Freymannin luokse tehdyssä kotietsinnässä. Käsikirjoitusarkistossa ei ole mainintoja, että leimasinta olisi sen jälkeen käytetty. Eikä se ollut mikään ihme, koska keisari Nikolai II:n luopui vallasta vain pari kuukautta myöhemmin maaliskuussa 1917. Stackelberg erotettiin sotilaspalveluksesta saman vuoden toukokuussa ja hän emigroitui Suomen kautta Viroon. Komission työ pysähtyi, eikä sen tuloksia ehditty soveltaa keisarillisessa armeijassa.
Komission lopettamisen aikana vuoden 1917 alussa tilanne rintamalla alkoi muuttua epävakaaksi. Sotilasorkesterien tilannetta komission työ ei mitenkään auttanut tai siihen vaikuttanut. Tuhannet keisarillisen armeijan soittajat jatkoivat asepalvelustaan maailmansodan loppuvaiheen yhä vaikeammaksi muuttuvissa oloissa.
Komission jälkimaine Neuvostoliitossa ja Venäjällä
Neuvostoaikainen Vladimir Matveejevitsh Matvejevin katsaus Venäläinen sotilasorkesteri, vuodelta 1965 summasi Stackelbergin komission saavutukset ja työn tulokset varsin nuivasti. Taustalla kuulsi tietenkin neuvostoajan mukainen arvio ja käsitys tsaarin armeijasta.[27]
Sotilasmusiikin tila ei ollut neuvostovaltion ensimmäisenä aikoina kehuttava, Matvejev kirjoittaa:
“Alkoi kausi, jonka taustalla oli kansalaissota, interventiot, nälänhätä ja taloudellinen romahdus. Tsaarin armeijan sotilasorkesterit romahtivat niiden mukana. Osa kapellimestareita emigroitui, osa meni valkoisten puolelle, soittimet varastettiin ja nuotisto tuhoutui.
Vallankumouksen jälkeen helmikuussa 1918 perustettiin puna-armeija, ja silloin syntyivät ensimmäiset torvisoittokunnat, jotka kannustivat sotilaita marsseilla ja taistelussa, soittivat vanhoja vallankumousmarsseja ja “Kansainvälistä”, proletariaatin hymniä.”
Stackelbergin komissio sai sekin tylyn tuomion:
“Komission työ armeijan ja laivaston musiikillisen tilan parantamiseksi oli hedelmätöntä. Sen päätökset olivat luonteeltaan toivomuksia ja ehdotuksia, joista mikään ei toteutunut.”
Todellisuudessa monet keisarillisessa armeijassa palvelleet kapellimestarit siirtyivät – usein orkestereineen – Puna-armeijan palvelukseen, missä he jatkoivat ja herättivät henkiin uusien sotilasorkestereiden toiminnan. Moderni venäläinen tutkimus näkee siinä jatkumon nykyajasta vanhoihin venäläisiin soittoperinteisiin.[28]
Vaikka Stackelbergin komission ehdotukset eivät koskaan toteutuneet, komission keräämä materiaali, sen analyysit armeijan tilasta sekä informaatio orkestereiden kokoonpanosta ja henkilöstöstä sekä nuotistotiedot ovat korvaamattomia sotilasmusiikin historian tutkimukselle.
Komissiolta on säilynyt esimerkiksi luettelo yli 50 komitean toiminta-aikana voimassa olleista vuosina 1869-1904 annetuista käskystä ja kiertokirjeestä, jotka koskevat kapellimestareita, soittokuntien toimintaa ja soitto-oppilaiden koulutusta. Niiden suuri määrä ja sisältö kertovat siitä, miten paljon sotilasmusiikki kiinnosti tuohon aikaan.[29]”Ilmeisesti Venäjän armeijassa laadittiin sotilasmusiikkia ja soittokuntia koskevien käskyjä enemmän kuin missään muualla maailmassa”, Tshertok päivittelee. Toisaalta voi arvella, että mikäli käskyjen määrä olisi parantanut musiikin tasoa, koko komissiota ei olisi tarvinnut perustaa parantamaan sotilasorkestereiden soittoa.[30]
Vuosina 1900-1902 annetuissa käskyissä sivutaan myös Suomen suuriruhtinaskunnan omien kansallisten yksiköiden lakkautusta, sillä niissä määritellään Suomenmaalaisen tarkk’ ampujaprikaatin 2-3. rykmentin soittokuntien vakinaistaminen, 1.-7. suomenmaalaisten tarkk´ampujarykmentien soittokuntien säilyttäminen sekä Sveaborgin linnoitusrykmentin soittokunnan vakinaistaminen.[31]
Komission aikaansaaman materiaalin tutkimus ja yhteenvetojen teko on käynnistynyt vasta 2000-luvulla.[32]Aineistoa ansiokkaasti hyödyntäneen tutkija Mihail Tshertokin käsitys Stackelbergin komissiosta on huomattavasti myönteisempi Matvejevin neuvostoaikaiseen tulkintaan verrattuna. Koska Venäjän historian neuvostokausi on ohitse, Tshertokin ajattelussa tuntuu nykyvenäläinen kiinnostus ja kaipuu vanhan Venäjän imperiaalisen aikaan ja venäläisen kansallismielisyyden korostaminen.
KIRJALLISUUS- JA LÄHDEVIITTEET:
[1] Tshertok, Mihail, Voennaja muzyka Rossii nakanune Pervoj mirovoj voiny. Venäjän sotilasmusiikki Ensimmäisen maailmansodan aattona. 1. Painos. Moskova 2015. 2. täydennetty ja lisätty painos 2019.
[2] Stackelbergin komission sivustot: http://marsches.zbord.ru/viewtopic.php?t=791
[3] Väitöskirjoja, esim. 2017 Venäläinen sotilasmusiikki 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tshertok, Mihail Davydovitsh. Русская военная музыка первой половины XIX века. Развитие военно-музыкантской службы.2005 Sotilasorkesterit Venäjän provinssikulttuurin ilmiönä: Kostroman kuvernementin aineisto ennen vuotta 1917. Военные оркестры как феномен провинциальной культуры России: На материалах Костромской губернии до 1917 года. Клейн, Эдуард Григорьевич2004 Puna-armeijan musiikkikulttuuri Suuren Isänmaallisen Sodan vuosina. Музыкальная культура Красной Армии в годы Великой Отечественной войны. Кулиш, Анатолий Валентинович2002 Sotilaslaulu venäläisen yhteisön henkisessä elämässä. Военная песня в духовной жизни российского общества.Колесникова, Надежда Александровна1997 Venäjän armeijan ja laivaston musiikkikulttuuri 1800-luvun toisella puoliskolla.Музыкальная культура Российской армии и флота во второй половине XIX века. Цицанкин, Василий Сергеевич.
Hakukone https://yandex.ru/ ja hakusanat esim. Venäjän sotilasmusiikin historia: История военной музыки России, Musiikin asema Venäjän armeijassa: Роль музыки в Русской Армии, Musiikkikasvaatus Venäjän armeijassa: Музыкальное воспитание в Русской армии jne.
[4] Yhteenveto Kansallisarkiston Venäjä-kontakteista ja arkistomateriaaleista, joita jatkuvasti täydennetään. http://wiki.narc.fi/vtk/index.php/Ven%C3%A4j%C3%A4lt%C3%A4_hankitut_mikrofilmit
[5] Tshertok 2015, s. 21. Luvussa ei ole mukana kapellimestareita.
[6] Tsitsankin, Vasili Sergejevits, Venäjän armeijan ja laivaston musiikkikulttuuri 1800-luvun loppupuolella. 1997.
[7] Matvejev 1965, ss.59 – 60
[8] http://www.ug.ru/archive/8669
[9]https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A8%D0%B0%D1%82%D1%80%D0%BE%D0%B2,_%D0%98%D0%BB%D1%8C%D1%8F_%D0%90%D0%BB%D0%B5%D0%BA%D1%81%D0%B5%D0%B5%D0%B2%D0%B8%D1%87
[10] Matvejev 1965, s. 58 Vuosisadan vaihteessa armeijassa oli 400 vakinaista ja 360 ei-vakinaista orkesteria, joiden ylläpito riippui vaihtuvan päällystön kiinnostuksesta.
[11] Tshertok 2015, ss. 556-571
[12] Tshertok 2015, s. 565
[13] Samassa raportissa mainitaan, että kapellimestari sai palkkioista 10% ja soittajat 15%. Ruoan laadun parantamiseen meni 5% ja loput 70% talousosastolle. Ja näin vaikka orkesterilla ei ollut edes kunnon harjoitustiloja, raportissa mainittiin. Tshertok 2015, s.566
[14] Idem, s. 567
[15] Russkaja muzykalnaja gazeta, Venäjän kansalliskirjaston sivut http://nlr.ru/res/inv/ukazat55/record_full.php?record_ID=123091
[16] Mihail Vladimirovitsh Vladimirov (todellinen nimi Moisei Meerovitsh Itsegson), 1870-1932), sotilaskapellimestari Kronstadtissa 1894-1897, 1897 kreivi Sheremetjevin sinfoniaorkesterin johtaja, opettajana Baltian laivaston musiikkikoulussa.
[17] Sotilasmusiikki Venäjällä, Muz. gazeta 1899, No 38, kolumni 899.
[18] Orkestrovie muzykanty, Pietari 1904
[19] Tshertok 2015, ss. 255, 556
[20] Matvejev 1965, s. 64. Merivoimien esikunta, Musiikitoiminnan parantaminen, 417/44821/1914
[21] Lipajev 1904, s. 199-200
[22] Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen soitto-oppilaiden elämään, voi suomalaisen version soitto-oppilaista ja heidän koulutuksestaan ja oloistaan armeijassa lukea Bruno Hyttisen muistelmista “Liian nuori sotilaaksi” tai Anna Kortelaisen fiktiivisestä mutta faktoiltaan arkistotietoon perustuvasta kuvauksesta “Ei kenenkään maassa”.
[23]Kirjallisuutta: Bers 1898, M Vladimirov, 1899, Zubov 1903, Lipajev 1903-1904, Tshertok 2015
[24]Tshertok 2015, ss.6-7
[25] Komission työ on esiteltynä sen toiminnan kronikassa, jossa on lueteltuna kaikki kokoukset 1909-1917. http://hymn.artcenter.ru/book/5. Komission jäsenet: Tshertok, 2015, s. 11-16.
[26] Tshertok, 2015, s.9
[27]Matvejev 1965, ss.57-67
[28] idem s. 5
[29] Komission kokous 24.10.1910
[30] Tsertok 2015, ss.19
[31] Käskyt 1900, no 26, 1901, no 436, 1902 no 52, 1903, no 202. Tsertok 2015, ss.17-18
Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke 