Kuvateksti: Vielä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä soittokunnissa oli käytössä “Apostolin aikaisia soittimia”, jotka siis olivat Alexei Apostolin soitintehtaan tuotteita. Kuvan tuuba on peräisin Kuhmoisten sahan soittokunnan soitinvarastosta.
Kaartin soittokunnan Turkin-sotaretken aikana 1877-1878 sattui vähäpätöiseltä vaikuttanut mutta ajan mittaan tärkeäksi osoittautunut tapaus, kun Suomen armeijan myöhemmän ylikapellimestari Alexei Apostol (1866–1927) liittyi 12-vuotiaana orpopoikana Kaartin riveihin. Yhden tarinan mukaan kaartilaiset löysivät nälkiintyneen ja itkevän nuorukaisen sotaretken loppuvaiheissa eräästä turkkilaisten joukkojen jättämästä myllystä Marmarameren alueelta. Toisen tarinan mukaan hän olisi paennut luotisateessa vihollista.
Apostol oli syntynyt 1866 Ateenassa, mistä nahkuri-isän perhe oli muuttanut Turkkiin, ensin Gallipoliin ja sitten San Stefanon kylään, jossa vanhemmat saivat surmansa sodan jälkimainingeissa. Kun pataljoonan kotimaahan paluun aika koitti, toisen komppanian päällikkö kapteeni Arthur Ramsay heltyi ottamaan muutamia sotilaiden maskottina olleita orpopoikia – heidän joukossaan Alexein – joukkonsa mukaan.1
Kuvateksti: Alexei Apostol oli yksi neljästä Turkin sodasta Kaartin pataljoonan mukana Suomeen tuodusta orpopojasta. Mikään ei vielä pitkään aikaan viitannut siihen, että hänestä tulisi Suomen armeijan ensimmäinen ylikapellimestari (kuva: RA:n kokoelma).
Helsingissä pojalle alettiin suunnitella tulevaisuutta armeijan leivissä. Koulutiedot hän sai pataljoonan omassa kansakoulussa ja kartutti niitä yksityisopettajan johdolla oppien nopeasti venäjää ja molempia kotimaisia kieliä. Apostolin musikaalisuus ilmeni vasta ajan myötä, ja lopulta häntä ryhdyttiin kouluttamaan soittajaksi. Hän opiskeli pataljoonan soittokunnnassa soitto-oppilaan vakanssilla kornetin-, käyrätorven- ja pianonsoittoa ajan huippuopettajien johdolla. Apostol sai myös suorittaa yksityisesti neliluokkaisen lyseokurssin. Lopulta hänet hyväksyttiin 1883 soittokunnan riveihin ja ylennettiin korpraaliksi 1886. Sitä ennen hän palveli lyhyen aikaa Venäjän sotaväessä normaalina sotilaana, palaten kuitenkin omasta tahdostaan soittajaksi Kaartiin. 2
Apostol solmi 16.9.1888 avioliiton aliupseerikollegansa Kristian Wittmanin Anna-tyttären kanssa. Perheeseen syntyi kolme tytärtä, jotka kaikki toimivat aikanaan aikuisena musiikin parissa. Nuori perheenisä täydensi opintojaan Helsingin Musiikkiopistossa 1889–1890, minkä jälkeen soitannon johtajan pesti vei hänet kapellimestariksi Suomen Rakuunarykmenttiin Lappeenrantaan, missä hän paneutui työhönsä tarmokkaasti. Aikalaiset kuvasivat häntä kiivaaksi ja nopeatempoiseksi persoonaksi, jonka harjoituksissa oltiin aina hiiren hiljaa. Kankeaa suomea puhunut Apostol kykeni toisaalta keskustelemaan monella muullakin kielellä. Häntä pidettiin myös leppoisana seuramiehenä ja hyvänä tanssijana, joka toisinaan väläytteli muille taitojaan myös pianistina.3
Syksyllä 1893 Apostol siirtyi johtamaan 2. tarkk’ampujapataljoonan soittokuntaa Turkuun, missä hän toimi myös siviilipuolella vierailevana kapellimestarina ja kouluttajana. Turun vuosinaan 1893–1899 hän myös kävi useamman kerran täydentämässä opintojaan Saksassa ja Itävallassa.
Adolf Leanderin kuoltua 1899 Apostol määrättiin Kaartin soittokuntaan, nyt kapellimestarin vakanssille. Ilmeisesti välimerellinen ihonväri ja vierasmaalaisesta taustasta kertova aksentti, johon aikalaiset viittasivat, eivät olleet esteenä Apostolin uralla, vaikka esimerkiksi Heikki Klemetti kirjoittaa hänestä alentuvaan sävyyn ‘kreikkalaisena’ 1949 julkaistuissa muistelmissaan.4 Venäjän monikansallisessa armeijassa työskenteli 1800-luvulla joka tapauksessa väkeä monista eri kulttuureista ja uskonnoista.
Martin Wegelius antoi Apostolista erittäin kiittävän lausunnon tämän hakiessa virkaa Kaartissa 1899. Sen lisäksi, että tämä on hankkinut perusteelliset tiedot sekä musiikista että kirjallisuudesta, hänen musikaalinen taitavuutensa ilmeni paitsi hyvässä musikaalisessa maussa, myös siinä, kuinka etevästi hän sai ”raskassoutuiset talonpojat soittamaan iskuvalmiisti ja rytkikkäästi.” <viite> Apostol selvästikin nähtiin Leanderin kouluttamana huippuammattilaisena, joka Kaartin entisenä soittajana tunsi hyvin talon tavat.
Pesti katkesi kuitenkin jo 1901 ensimmäisellä sortokaudella tapahtuneeseen Suomen sotaväen lakkautukseen. Vaikka Kaarti sai vielä jatkaa vuoden 1906 alkuun asti, Apostol irtisanoutui monien upseerikollegoidensa tavoin solidaarisuussyistä välittömästi. Vuonna 1902 hän oli mukana perustamassa ja johtamassa parhaista työtä vaille jääneistä sotilasmuusikoista koottua Helsingin torvisoittokuntaa, johon aikanaan liittyi myös lakkautetun Kaartin soittokunnan muusikoita, ja jolle siirrettiin myös Kaartin nuotisto ja soittimet.
Siviilikapellimestari ja liikkeenharjoittaja
Apostol perusti vuosisadan alussa Helsingin Mikonkadulle oman musiikkikaupan, jossa myytiin kaikenlaisia soittimia, gramofoneja ja omassa tehtaassa valmistettuja vaskipuhaltimia. Apostol oli Heikki Klemetin mielestä liian irtonainen, ailahteleva, liian paljon yleensä taiteilija, ollakseen liikemies. 5 Hänen kustannustoimintansa oli silti tärkeää vaskimuusikoiden ohjelmiston ja soittotaidon kehitykselle. Apostol lukeutui 1906–1910 Fazerin ja Westerlundin rinnalla kolmen suuren kustantajan joukkoon. Yhteensä hän ehti julkaista 472 nuottia tai kokoelmaa, joihin sisältyi muun muassa Erkki Melartinin ja Toivo Kuulan tuotantoa. Vuonna 1917 Apostol myi liiketoimensa kilpailijalleen R. E. Westerlundille ja perusti 1919 pianotehdas Apollon. Sen taru loppui kuitenkin jo seuraavana vuonna.6
Kuvateksti: Apostolin musiikkiliike sijaitsi Mikonkadulla keskellä kaupunkia.
Vaikka Kaartin kapellimestarit olivat aikaisemminkin harjoittaneet liiketoimintaa, Apostolin yritystoiminnan monipuolisuus ja volyymi ovat aivan omaa luokkaansa. Ehkäpä armeijauran äkillisen päättymisen aiheuttama turvattomuuden tunne ajoi hänet kokeilemaan poikkeuksellisen aktiivisesti kaikkea, mistä voisi saada tuloja.
Apostol toimi siviilivuosinaan aktiivisesti erilaisten festivaalien, kuten Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlien kapellimestarina, tuomarina ja johtajana. Hän ohjasi myös teatterimusiikkia sekä suomalaisessa että ruotsalaisessa teatterissa. Näissä rooleissa hänet mainitaan ajan lehdistössä tämän tästä.
Vuosina 1912–1913 käydyn orkesterisodan aikana Helsingissä toimi lyhyen aikaa kaksi verisesti kilpaillutta sinfoniaorkesteria, ja samoihin rahoituslähteisiin tukeutunutta soittokuntaa vetänyt Apostol ajautui keskelle riitaa, jolla oli myös kielipoliittisia piirteitä. Tilanteen ratkettua häntä pyydettiin kilpailleista orkestereista fuusioidun Helsingin kaupunginorkesterin taloudenhoitajaksi vuosille 1914–1918. Hän myös johti orkesterin niin sanottuja kansantajuisia konsertteja, joskus parikin kertaa viikossa.
Paluu armeijan leipiin
Apostol ja hänen soittokuntansa palasivat osaksi – nyt itsenäistyneen – kotimaansa valtiollista koneistoa keväällä 1918. Hän tahditti sisällissodan vielä kestäessä soittokuntineen saksalaisten voitonparaatia Helsingissä 14.4. ja sodan päätyttyä Valkoisen armeijan suurta voitonparaatia 16.5., mistä otetuissa aikalaisfilmeissä hänet nähdään paraatisoittokunnan keulilla. Hänet määrättiin 27.5. kapellimestariksi perustettavaan Suomen Valkoisen Kaartin soittokuntaan, jonka jäsenet tulivat pääosin Helsingin Torvisoittokunnasta ja joka jatkoi Kaartin soittokunnan traditiota. Hänet nimettiin itseoikeutetusti myös sotilassoittokuntien järjestelykomitean jäseneksi, ja seuraavan vuoden alussa 7.1.1919 Suomen armeijan ylikapellimestariksi.
Kuvateksti: Suomen Kuvalehdessä 8.3.1919 julkaistu kuva kertoo, että torvisoittokunnat eivät tuohonkaan aikaan voineet soittaa kovassa pakkasessa. 1800-luvun isot tenorirummut ovat vaihtuneet teräväsointisiksi pieniksi sotilasrummuiksi.
Uudessa toimessaan Apostol lähti välittömästi rakentamaan armeijan uutta soittokuntajärjestelmää autonomian ajan vanhan väen perinteiden pohjalle niitä tarvittaessa myös uudistaen. Hänen tärkein uudistushankkeensa koski kokoonpanojen muuttamista torvisoittokunnista puhallinorkestereiksi puupuhaltimineen ja lyömäsoittimineen, johon hän suhtautui käytännönläheisesti ja arjen reunaehdot tiedostaen. Hän kutsui työparikseen uudistusmielisen nuoren sotilaskapellimestari Lenni Linnalan (1878–1947). Ensimmäiset puupuhaltimet saatiinkin soittokuntiin Apostolin vielä eläessä 1926. Tässä merkittävänä tekijänä oli Armeijan Soitto-oppilaskoulun perustaminen yhteistyössä Helsingin musiikkiopiston, myöhemmän Sibelius-Akatemian, kanssa.
Terveyshuolet alkoivat kuitenkin jo hidastaa Apostolin hankkeita. Apostolin 60-vuotisjuhlakonsertti 1926 oli kuitenkin vielä merkkitapaus, jota jopa tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg kunnioitti läsnäolollaan. Toimittaja Tapio Hiisivaara kuvaa kauniisti Apostolin viimeisiä vuosia: ”Juhlallinen hiljaisuus levisi aina silloin Kaartin kasarmin pihalle, kun tuo pienikokoinen tumma mies käveli verkalleen pää painuksissa porttia kohti ja katosi kaupungille.” Aleksei Apostol kuoli unitautiin7 61-vuotiaana 1927.
Lähteet:
Raine Ampujan artikkeli SKS:n kansallisbiografiassa: <https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/10196>
Apostolin 50-vuotisjuhla-artikkeli (6.1.1916 NO 5) ja muistokirjoitus (22.06.1927 NO 165 ) Hufvudstadsbladet-lehdessä.
1: Torsten Ekman: Suomen Kaarti 1812-1905, Schildts 2006 ss.343-344:
2: Helvi Typpi: Alexei Apostol musiikkimiehenä, Suomen historian proseminaariesitelmä, Helsingin Yliopisto 1973. Typpi muun muassa haastatteli esitelmäänsä varten tuolloin elossa olleita Apostolin jälkeläisiä. Apostolin henkilöhistoriasta on vuosisadan mittaan kirjoitettu muitakin artikkeleita sekä lehtijuttuja, joissa yksityiskohdat vaihtelevat jonkin verran.
3: Typpi 1973, s.17
4: Klemetti, Heikki Maailman mylläkässä(WSOY 1949) s.79
5: Klemetti, Heikki Suomen musiikkilehti 1943 nro 7 (lokakuu), s.102-103
6: Kurkela, Vesa: Sävelten markkinat, musiikin kustantamisen historia Suomessa, Sulasol 2009
7. Encephalitis lethargica: Von Economon tauti eli unitauti vahingoittaa potilaan aivoja ja johtaa usein Parkinsonismiin tai kuolemaan
Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke 